Maasta maahan ja maassa maan tavalla

Joo, mä pakkaa pakkaukseen sen mitä minä tartten /se on rytmimies ja reppu maailma mua varten / joo mä eteenpäin meen / taakse en ikinä / En mä yön takia ota pakkia  / joo mä täytän hakemuksen, jätän kohti ja tyhjiä /Otan hammastahnaa joo ja tietenki pyyhkeitä! / En oo varas mut mä vaan pidän varani / en varas mut en oo myöskään huonoimpii. / Maasta maahan ja maassa maan tavalla / saarelt saareen mä sukellan pinnan alla / palatsilt palatsilmää mä pistän palatsit palasiks / ja moni muukin tekis samalla kaavalla. © Raappana

Noniin ja sitä sitten jätettiin Lima taakse ja nyt on tytöt reissun päällä! Viimiset kolme viikkoa Limassa meni nopeesti ja otettiin kyllä kaikki irti mikä lähti. Yliopisto piti suorittaa loppuun ja vihdoin tentitkin on ohi, ja kaikki meni läpi ainakin :P Ei ollu kyllä mikään helpoimmista haasteista toi yliopisto, tai sitten satuin vaan valitsemaan erittäin huonosti mun kurssit. Arvosanoja tuli väliltä 1 ja 4. Jotkut tentit oli kyllä sieltä ja syvältä... Vihdoin oli hissan tenttiin mennessä semmonen fiilis että nyt lähtee että niin paljon oli tietoa päässä ja kaikki presidentitki oli muistissa mitkä Perussa on hallinnu viimisten 60 vuoden aikana ja niitten vaikutukset talouteen ja politiikkaan. Mutta ei – kysymyksiä jostain hyvin epäolennaisesta (lue: josta mulla ei ollu lähinnä oikeen pienintä aavistustakaan). Toisaalta tolla parhaalla arvosanalla joka napsahti, jäin ranking-listalla varmaan kurssin top kolmoseen, että ihan tyytyväinen saa olla. Yleisesti kielitaito varmasti parani ja paljon kaiken ton lukemisen ja kirjottamisen jälkeen, ainakin toivossa on hyvä elää.

Liman yöelämä - siellä on viihdytty, kaiketi vielä tavallista enemmän. Käyntiin myös Creamfields-festareilla, jotka on siis elektronisen musiikin festarit. Siellä oli esiintymässä mm. David Guetta, Afrojack ja Laidback Luke. Hehkuttamatta liikaa oli kyllä ihan sairaaan siistiä! :D Viime viikolla oli myös läksäreitä pariin otteeseen. Perjantaina ensin lähinnä talon porukalla piti viettää ihan rauhallinen ilta kattoterassilla ruoan, musiikin ja hengailun parissa. Lopulta ilta loppus puol kahen aikaan yöllä poliisisetien tullessa vierailulle, koska naapurinsetä kaiketi halusi nukkua. Vaikka ilta lähestulkoon loppuikin siihen, se oli viimeinen ja paras ilta tossa kodissa ikinä. Jopa yhden rikkoutuneen tuolin ja poliisisetien arvoinen, ehdottomasti. Lauantaina oli sitten luvassa yhteisläksärit tyttöjen kanssa ja erittäin hyvä ilta oli taasen.

Tässä pieni listaus tähän väliin asioista jotka ei toimi välttämättä ihan samalla tavalla Suomessa:

·         Liikenne on yksi perkele.
·         Taksilla kulkeminen on halpaa ja helppoa. Taksikuskit ovat vaikeita. Yleisimmät kysymykset joita taksikuskit kysyvät ovat: ”Onkos sulla poikaystävää?” ja ”Mitäs tykkäät Perulaisista miehistä?”.
·         Kimi Räikkönen on erittäin huono esikuva suomalaisista. ”Sä oot ihan erilainen ku mitä mä luulin et suomalaiset on. Luulin et ne on tosi kylmiä ja tylsiä.” ”Miks näin? Tunnet jonkun suomalaisen?” ”Joo, Kimi Räikkösen”. Ja tää ei oo mikään yhden keskustelun tulos vaan niin monen kymmenen et on vaan fakta et Kimi on enemmän ku haitta Suomen maineelle ainakin yhdestä näkökulmasta katsottuna...
·         Jos perulainen tietää missä Suomi on, tietävät myös sen että meillä on erittäin korkea koulutuksen taso. Luulevat myös että Suomessa on niin kylmä, ettei sinne voisi ikinä matkustaa.
·         Jos kesken oppitunnin alkaa tekemään mieli vaikka kokista tai muuten vaan syystä taikka toisesta lähteä luokasta ulos, ei ongelmaa. Vaikka jollain olisi esitelmäkin kesken. Perulaisten mielestä on parempi ottaa oma läppäri mukaan ja olla vaikka Facebookissa kuin kuunnella onko sillä proffalla jotain sanottavaa.
·         Kaikki tehdään viimetipassa, jos tehdään.
·         Eräs oppilas päätti vaikuttaa fiksulta esittäessään yhtä esitelmää eräästä yrityksestä, jolle on ilmaantunut kilpailijoita kopioimaa kyseisen yrityksen liiketoimintaa. Opettaja esittää lisäkysymyksen mitä tämän yrityksen tulisi tehdä tässä tilanteessa ja jätkä sitten vastaa että ”No niitten täytyy muuttaa niitten <yrityskuvaa>, ei se mitään vaikeeta ole.” Joo eihän se ole vaikeeta. Meikäki aatteli toivoo maailmanrauhaa, kait se jo huomenna maailmaan ilmaantuu, eikait sekään niin vaikeeta ole.
·         Perulaiset ei tykkää sanoa ei. Parempi sanoa kyllä ja jättää vaan saapumatta paikalle tai tekemättä.
·         Perulaiset on lyhyitä. Myöskin combeissa/busseissa on lähes mahdoton saada jalat mahtumaan. Vaikkakin liikenteen vilskeessä on paremmin perse penkissä kun ei liiku mihinkään jarrutuksissa.
·         Auton äänitorvi on perulaisen rakas ystävä. Sillä ei oikeestaan ole enää mitään käytännönmerkitystä vaan ne vinguttaa sitä torvea minkä kerkeää oli siihen sitten syytä tai ei.
·         Ihmisten julkiset rakkaudenosotukset näin suomalaisen silmiin menee siihen ”Hankkikaa hotellihuone” –kastiin.
·         Perulaiset rakastaa legginssejä. Mut vaan ja ainoastaan legginssejä. Ei missään nimessä minkään näköstä hametta siihen päälle että varmasti tulee nähtyä enemmän kuin kukaan haluaa.
·         Kaikki perulaiset eivät tosiaan osaa tanssia lattareita.
·         Naispuolisen perulaisen normaali ulosmenovaate on juuri ja juuri pakarat peittävä hame ja paljaat sääret kerä himokorkojen.
·         Kengät pidetään jalassa sisällä.
·         Vessassa paperit täytyy aina heittää erilliseen roskikseen. Oli muuten vaikee rasti alkuun. On myös hyvä aina pitää paperia mukana.
·         Aikakäsitys. Perulainen aika. Ei voi sanoo ku että oivoi... Toisaalta on sitä itekki tullu jo totuttuu sillon tällön saapumaan myöhässä ja tekemään asioita viime tipassa.
·         Autojen varashälyttimet. Joskus tuntuu ettei oo korttelia missä ei joku varashälytin soi vaikka siellä kukaan mitään varastamassa ole.
·         Ihmisiä tulee aina tervehtiä poskipusulla. Jos näät kaverin kadulla ja vaikka puhuisit vaan muutaman lauseen, tulee poskipusu antaa sekä ennen että jälkeen keskustelun. Jos kaverilla on mukana sen kavereita, homma toimii samalla tavalla niitten kanssa.
·        Täällä sormus oikeen käden nimettömässä merkitsee että on naimisissa, toisin ku Suomessa. Itsehän aattelin et lähinnä vaan parempi jos perulaiset luulee mun olevan naimisissa...

Suomen itsenäisyyspäivänä oli luvassa laukkujen pakkaaminen ja huoneen tyhjentäminen. Monen tunnin jälkeen tavarat oli jotenkuten järjestyksessä, vaikkakin kaikkea oli aivan liikaa. Rinkastakin tuli ehkä hieman liian painava, mutta ei siinä ollut sitten enää aikaa alkaa pähkäilemään mikä jää matkasta pois. Iltapäivällä vielä mekko päälle, korkkarit jalkaan ja taksi Suomen suurlähettilään residenssiin juhlistamaan itsenäisyyspäivää. Siellä oli suurlähettiläällä hieno koti, mutta piha alueella oli vastaanotto ja piha oli nurmikkoa. Nurmikko + korkokengät = ei vaan toimi. Siinä sitä sitten rupateltiin mukavia ihmisten kanssa samalla korot uppoutuneena maahan. Niin kauan toimi kunnes ei tarvinnu liikkua mihinkään. Mutta vähän ruoan takiahan sinne tuli myös mentyä ja löytyi karjalanpiirakoita, ruisleipää, graavikohta, kermaperunoita, rosollia, rosvopaistia... kyllä maistui. Juhlista kotiin, tytöt tuli vielä sanomaan jäähyväiset ja sitten Danin kanssa kohti bussiterminaalia.

Ensimmäinen kohde matkalla oli siis Arequipa, kaupunki Etelä-Perussa, 15h VIP-bussimatkan päässä, tai no lähes 17 tunnin. Kierreltiin ympäri kaupunkia auringon paistaessa, käytiin Yanacochan näköalapaikalla ja lopulta päätettiin viipyä vain päivä bussiyhteyksien takia ja jatkaa jo illalla bussilla Boliviaan päin Copacabanaan. Selvisi myös että hostellien tulee maksa puolet hostellien hinnoista taksikuskille joka tuo asiakkaita heille – interesting.  Käytiin myös syömässä Arequipan perinneruokaa Rocoto Rellenoa, joka oli hyvinkin herkullista. Illalla lähtiessä kohti bussiterminaalia tytöille tuli hieman kiire, mutta ehdittiin kuin ehdittiinkin busiin. Matkan varrella tallentui jopa muutama valokuva kauniista keskustorista Plaza de Armas. Ja bussia tuli tosiaan vaihtaa Punossa aamuyöstä ja koska yhteyttä Boliviaan ei ollut välittömästi, päädyttiin nukkumaan jonkun hostellin aulan lattialla muutama tunti. Yöllä oli muuten kylmä, siis tosi kylmä. Aamulla päästiin kuitenkin jatkamaan matkaa Copacabanaan. 


Copacabana sijaitsee 8km päästä Perun rajalta, on aika pikkuinen ja köyhä. Kuitenkin auringon porottaessa koko päivän lämpimästi, oli kylä omalla tavallaan viehättävä pienine terasseineen. Törmättiin jo itse asiassa bussista ulos astuttaessa uusseelantilaiseen reppureissaajaan, jonka kanssa päädyttiin jakamaan huone yhdessä halvassa hotellissa. Tuli lainattua pojalle vähän rahaa kun ei Matt pystynyt nostamaan mitää, mutta se rahahan jäi niille teilleen. Onneks ei ollut suurista summista kyse. Viimiset kaksi yötä bussissa vaati veronsa, käytiin yhdessä syömässä vielä illalla ja painuttiin pehkuihin. Aamulla luultiin että oltiin ihan hyvissä ajoissa aamupalalla kunnes valkeni että Boliviassahan ollaan eri aika-vyöhykkeellä kuin Perussa. Huonetoveri siinä missas aamuretkelle lähdön ja me otettiin oma vene Titicaca-järvelle tutustuaksemme kelluviin saariin. Dani onnistus kuitenki astumaan mutaan kangaskenkineen ennen veneeseen pääsyä. Sukkahousut flipfloppien kanssa pelasti tilanteen. Kuitenkin alko sataa ja päätettiin ottaa pikalähtö La Paziin Isla del Sol-saaren sijaan. Viimeisellä minuutilla bussiin, check! 

Copacabanasta matkaa La Paziin oli noin 4 tuntia. Ensimmäinen näky yli kaupungin oli kieltämättä aika upea, nimittäin La Paz sijaitsee isossa laaksossa, jossa taloja on rakennettu kaikki reunamat täyteen ja laaksoa reunustaa muutamat lumihuippuiset vuoret. Jos nyt oikein muistan (tässä istuessani bussissa pohjois-Chilesta 1670 kilometriä kohti Santiagoa) niin kaupunki sijaitsee 3600 metrissä ja on täynnä jyrkkiä katuja, joten liikkuminen on alkuunsa kohtalaisen raskasta. La Paz muistuttaa vähän San Franciscoa, vaikka onkin erittäin köyhä ja eteläamerikkalainen versio siitä. Luulin ettei Limassa liikenne toimi, mutta nyt vasta ymmärsin mitä tarkoittaa jos se liikenne ei tosiaan toimi. Yksi syy siihen on pienet ja jyrkät kadut ja toinen syy on että kaupungissa lakkoillaan ja järjestetään mielenosoitustiesulkuja lähes joka päivä. Yhden kadun olivat tukkineet Bolivialaiset mummot, kun taas toisella viiletti pyörätuolibolivialaiset tukijoukkoineen. Itse kaupunki on kaunis lintuperspektiivistä, mutta kaduilla kävellessä sama hohto ja kauneus vähän rähjäiseen katukuvaan.

Loki-hostel. Neljän hostellin ketju Perussa ja Boliviassa, tunnettu myös nimellä Loki-party-hostal. Nyt oli viimeinen mahdollisuus käydä itse katsomassa mistä kaikki aina puhuu. Huhut myös kertoivat ettei kyseisessä hostellissa paljoa saa nukuttua, mutta päätimme ottaa siitäkin selvää. Saavuttiin La Paziin perjantaina, joten illalla siirryttiin hostellin baarin puolelle. Ilta venyi pitkään ja oli ehdottomasti maineensa veroinen. Hostellin hiljainen huonealue on myös kohtalaisen hyvin eristetty, jotta nukkuminenkin onnistuu. Mitä seuraavaan päivään tulee, niin sitä ei vain ja ainoastaan varjostanut Danin huonovointisuus, vaan tyttörukka sai erittäin pahanlaatuisen silmätulehduksen mikä piti tyttöä sängyn pohjalla koko päivän. Ei onnistunut silmien avaaminenkaan ilman järkyttävää kipua. Toivottiin kotikonstien tepsivän ja että tilanne olisi parempi seuraavana aamuna. Näin ei kuitenkaan valitettavasti käynyt vaan tilanne paheni pahenemistaan. Oli aika kutsua lääkäri paikalle, joka määräsi tarvittavat lääkkeet ja vielä kyseisen päivän lepoa pimeässä ja vielä seuraavankin tilanteen vaatiessa. Hanna siinä toimi kotilääkärinä lääkkeiden ja muonituksen avulla, mutta kuten jo perjantaina oltiin bongattu mainos, lauantaina oli luvassa 80’s partyt. Kätevästi kun baari ja hostelli olivat yhdessä talossa, päätin lähteä mukaan menoon aussilaisten huonekavereiden kanssa Danin mennessä nukkumaan. Ilta jatkui toiseen samassa korttelissa sijainneeseen party-hostelliin neon-maalien saattelemana ja sieltä vielä jatkoille. Hyvä meininki sanoisin.

Alunperin tarkoituksena oli lähteä kokemaan ”The World’s Most Dangerous Road” alias ”The Death Road” maanantaina, mutta Danin sairastuminen pisti aikataulua pitkittymään yhdellä päivällä. Maanantaina kuitenkin herätessä silmä oli paremmassa kunnossa ja lähdettiin katselemaan kaupunkia ja hypättiin turistibussin kyytiin, ettei tarvitsisi kiivetä niin monia mäkiä, koska korkeudessa se on huomattavan raskasta. Muutamia pieniä ostoksia tuli myös tehtyä alueella Mercado de las Brujas ja ostettua lämpimiä vaatteita seuraavan päivän pyöräilykokemusta ja Uyunin suola-aavikon öitä varten. Tiistaina oli siis aika suorittaa se minkä takia sinne La Paziin mennään – The Death Road. Lähdettiin Vertigo nimisen yrityksen järjestämälle reissulle kahdeksan ihmisen voimin. 64 kilometriä maastopyörillä maailman vaarallisinta tietä pitkin La Pazista kylään nimeltä Coroico. Kieltämättä oli välillä vähän pelko perseessä lasketellessa kivikkoista tietä alas kohtalaisen vauhdin saattelemana, vieressä vain rotkon reuna. Maisemat olivat erityisen upeat ja adrenaliinintäyteinen fiilis kilometri kilometrin jälkeen oli vain jotain sanoinkuvaamatonta. Ilma ei ollut aurinkoinen, mutta se ei haitannut menoa. Dani vähän kaatus kerran, mutta ei mitään vakavaa. 64 kilometriä myöhemmin, väsyneenä, mutta erittäin onnellisena – sekä edelleen elossa. Kotimatkalla vielä meni rengas puhki, mutta sehän vaihdettiin muutamassa minuutissa ja matka jatkui. Kun päästiin La Paziin asti oli sade aiheuttanut semmosen liikenneruuhkan ettei bussiterminaaliin pääsystä ajoissa ollut tietoakaan. Lopulta oli otettava rinkat selkään ja pistettävä puolijuoksuksi kaupungin kaltevia katuja pitkin korkeudessa. Ja nyt vasta kuoleman tiestä pystyikin puhumaan. Puolen tunnin juoksun jälkeen vihdoin saavutettiin terminaali ja ehdittiin bussiin kohti Uyunia. Never again. Ja mitä pyöräilyyn tulee, niin rannekipu kiitteli seuraavana päivänä, mutta selkä päätti kostaa kahden päivän viiveellä. Kuitenkin kaikki sen arvoista, definitivamente!

Illalla suoraan maastopyöräilemästä oli siis kello 9 lähdössä bussi kohti Uyunin suola-aavikkoa, josta oli varattuna kolmen päivän reissu. Bussissa meni yö ja 13 tuntia ja aamulla oltiin sitten Uyunissa hyvinkin pomppuisen yön jälkeen. Uyunissa mentiin jeepillä kolme päivää halki suola-aavikoiden ja muiden aavikoiden. Lähtö tapahtui vähän myöhässä, mutta lopulta löytys jeeppi meillekkin ja matkaan päästiin kuuden hengen voimin. Käytiin syömässä suolasta tehdyssä hotellissa ja otettiin perspektiivi-valokuvia. Aavikolla oli vain vähän vettä, joka mahdollisti liikkumisen autolla ja vaikutti kuin oltaisi ajettu veden päällä. Viimeiseksi päädyttiin kaktus-saarelle ja luvassa oli vähän lisää valokuvia ja tuli otettua valokuvat aakkostyylillä Danin siskon synttärikorttia varten. Aavikoilla maisemat oli aivan taivaallisen kauniit ja päivät oli kohtalaisen aurinkoiset. Yöllä asteet laski pakkasen puolelle ja nukuttiin hostellissa missä kaikki oli tehty suolasta. Aika alkeellisissa oloissa oltiin, mutta oli tosi hieno kokemus :) Komen päivän aikana tuli nähtyä tulivuoria, järviä, laguuneja eri väreissä, geysir, kuumia lähteitä ja vaikka mitä! Perjantaina meijät ajettiin Chilen rajalle, josta matka jatkui omatoimisesti San Pedro de Atacamaan, mikä oli erittäin pieni, mutta viehättävä kaupunki keskellä ei mitään. Uyunia varten ostettavat eläinlelut olivat edelleen meijän mukana ja päätettiin alottaa oma pikkunen hyväntekeväisyys projekti ja jakaa lelut pienille lapsille eri maissa. Chileen jäi näin kirahvi yhdelle pikkutytölle, joka tehtiin hyvinkin onnelliseksi. Bussimatka meni rennosti, katottiin muutama leffa ja nukuttiin enemmän ku mikään yö tähän asti. Calamasta päädyttiin hetki sitten pitkän, mutta mukavan bussimatkan jälkeen Santiago de Chileen. Ja nyt kun on kerran lauantai, lähdetään tsekkaamaan minkäslaista boodyskeikkiä täältä löytyykään! ;)

Ja tulevaa ohjelmaa: Santiagon lisäks ois tarkotus vierailla Valparaisossa ja Viña del Marissa. Chilesta matka jatkuu päivää ennen joulua Buenos Airesiin, josta mennään Iguazu putouksien kautta uudeks vuodeks Rio de Janeiroon. Lennetään Sao Paolosta kotiin, tai no Limaan 7.1. Tässä siis ois tiivistettynä ensimmäinen osio reissusta. 11.1. matka jatkuu Limasta Kolumbiaan, ja Väli-Amerikan läpi Meksikon Cancuniin 18.2. mennessä. Sieltä lento Miamiin pariks päiväks ja Suomen maaperälle paluu tapahtuu 21. helmikuuta 207 päivän poissaolon jälkeen.

Erittäin hyvät joulut ja sen odotukset sinne! Ikävä on, mutta pian täältä jo tullaan takasin!!! :)